Yövuorosta kotiuduttuani, puolen päivän mittaiset päiväunet nukuttuani aloin miettimään Willan muistokirjoitusta belgilehteen. Koiran kuolema on mulle vieläkin niin tuore haava, että kaikki sen ohuesti arpeutuneen pinnan koskettelu saa padot aukeamaan: Yksikseni, koiralaumani ympäröimänä vollottaen koitin tapailla lauseita, miettiä asioita, joita vieraille haluaisin Willasta ja sen elämästä, meidän elämästämme sen kanssa kertoa. Läppäri kastui kyynelistä, karvaiset lohduttajat tulivat huolestuneina kuonoillaan tökkimään.
Se vain on niin kovin vaikeaa. En saa muistokirjoitusta itkultani tehtyä ja kuitenkin haluaisin jotain sanoa... että ihmiset tietäisivät, kuinka tärkeä Willis minulle oli. Haluaisin kertoa hyvistä ajoista ja huonoista (?), siitä kuinka kova ikävä mulla on vieläkin ja kuinka sydämessä on iso reikä sen lähdön jättämä. Kuinka se kuolemaansa seuraavana yönä vielä kävi kotona jättämässä hyvästit, kuinka näen ja muistan sen jokaisessa belggarissa, kuinka kaikki paikat ja maisemat, yhteiset lenkkimaastot, Ranskan erkkari, agilityesteet ja jälkiliina muistuttavat siitä.
Se on kuin arpien auki repimistä aina uudelleen, eikä niitä oikeita sanoja vain tunnu löytyvän. Olen solmussa tämän tehtävän kanssa ja vuoden viimeisen belgilehden deadline on huomenna... Murheen keskellä turvonneet silmäni kuitenkin pistivät merkille jotain asiaan kuulumatonta eteisen lattialla: vanutukkoja... Ne nyt voivat olla peräisin mistä tahansa, vaikkapa olohuoneen rikkinäisestä sohvasta tms., mutta MIKÄS TUO ON?
-Poimin muovipussiin suljetun vanupussin käteeni, sen sisältö on vanun alla kova??? Ja samalla AHAA! Koirat ovat nukkuessani teurastaneet Late Lampaan (ks. kuva yllä)!, Porvoon koiranäyttelystä paimentimille tuodun tuliaislelun, sellaisen, joka puristettaessa ääntelee, röhkii. Pidin kädessäni Laten röhkymoottoria! xD Kauempana lattialla makasi Late vatsa auki revittynä, täytteet hauskasti ympärilleen revittyinä. Purskahdin spontaaniin nauruun. Tätä elämä noiden kanssa on: äärimmäisiä tunteita! "Hauskat pojat" heiluttivat tyytyväisinä häntäänsä. =)
sunnuntai 26. lokakuuta 2008
Itkua ja naurua vaalisunnuntaina
Lähettänyt Unknown klo 14.17
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Kommentteihin tämä ihana runo Neljät häät ja yhdet autajaiset-elokuvasta:
Funeral Blues
Stop all the clocks, cut off the telephone,
Prevent the dog from barking with a juicy bone,
Silence the pianos and with muffled drum
Bring out the coffin, let the mourners come.
Let aeroplanes circle moaning overhead
Scribbling on the sky the message He Is Dead,
Put crepe bows round the white necks of the public doves,
Let the traffic policemen wear black cotton gloves.
He was my North, my South, my East and West,
My working week and my Sunday rest,
My noon, my midnight, my talk, my song;
I thought that love would last for ever; I was wrong.
The stars are not wanted now: put out every one;
Pack up the moon and dismantle the sun;
Pour away the ocean and sweep up the wood,
For nothing now can ever come to any good.
W. H. Auden
Tiedäthän että meitä on muitakin, joilla on ollut ja jotka ovat menettäneet sen 'elämää-suuremman-eläimen'. Et ole siis yksin, et outo, on meitäkin jotka ymmärtävät.
Muistokirjoituksen kirjoittaminen, märkine näppäimineen, on terapeuttista, ja vaikka teksti jää kuitenkin jotenkin latteaksi, vaikkei siihen kuitenkaan saa sisällytettyä kaikkea sitä tunteenpaloa jonka haluaisi, se auttaa. On saanut vähän ääneen itkettyä kaipuutaan. Se kurkussa kalvava klöntti ei silti helpota pitkään aikaan.
Tuo Funeral Blues saa yhä kyyneleet valumaan.
Lähetä kommentti