Surua, toivoa ja epätoivoa

Pennut täyttivät eilen kolme viikkoa. Kolmen viikon ikäisiä pesässä mönkii niitä enää kolme. Pentujen ollessa viiden päivän vanhoja, havaittiin Kreivin jäävän painossa sisaruksista jälkeen. Aloitettiin lisäruokinta, mutta jo seuraavana aamuna äkillisesti heikentynyt pentu jouduttiin lopettamaan. Eläinlääkäristä palattuaan Taika ilmoitti minulle aamupainot. Hali-pojan miinuspaino sai hälytyskellot soimaan ja koko pentue matkasi Porvooseen meidän omalle eläinlääkärille. Halille aloitettiin antibiootti, mutta kuten veljensä, sekin menehtyi tukihoidosta huolimatta. Päädyttiin aloittamaan suoja-ab koko jäljellä olevalle kolmikolle. Ensimmäisenä kuollut pentu toimitettiin Eviraan avattavaksi. Lääkehoidolla ja poikapentujen lisäruokinnalla (pentueen ainoa tyttö Jasmin ei ole sitä missään vaiheessa tarvinnut) saimme vekarat suojan puolelle. No.. ainakin kolmeviikkoisiksi. Pääsemme antamaan ensimmäisen madotuksen ja aloittamaan kiinteän ruoan. Nakeroista Prodigy on sisaruksiaan selvästi pienempi ja sen pitäisi pikkuhiljaa alkaa selviämään omillaan. Jasmin-sisko on pesueen selvästi temperamentikkain ja elinvoimaisin - oikea jätti! Legolas on pientä apua tarvinnut, mutta paino nousee jo mukavasti. Prodigyn suhteen huoli vielä varjostaa mieltä, mutta kirjoitan nämä kipeät asiat, että pystyn ajantasaisempaa tietoakin kertomaan. Tänään menen siis mukeloita Loviisaan treffaamaan. Kiusaamaan matolääkkeellä ja tunkemaan ruokaa suuhun. Ja nuuhkimaan, pusimaan ja nunnuttamaan sydämeni kyllyydestä. On ollut ikävä!! Taika on sijoituskotina tehnyt tärkeää työtä: valvonut, hoivannut, ruokkinut, lääkinnyt ja ennen kaikkea pitänyt minut jatkuvasti tilanteen tasalla. Pentueen kasvattaminen sijoituskodissa vaatii kasvattajalta ja sijoituskodilta läheistä yhteistyötä, lähes päivittäistä yhteydenpitoa ja valtavaa sitoutumista. Voitte uskoa, että kun kaksi veljestä kuuden päivän ikäisenä kuoli, Taika olisi halunnut tuoda loput pennuista meille kotiin. Kuitenkin pentueen siirtely on aina suuri riski ja siksi päätimme katsoa tilanteen loppuun sijoituskodissa. Kyse ei ollut osaamisen tai hoidon puutteesta, vaan siitä, että joskus vain pentuja kuolee. Se, että tämän faktan myöntää ja tiedostaa, ei tarkoita sen hyväksymistä, tai sitä, että viikatemiehen vaaniessa nostetaan tassut pystyyn. Edelleen jokaisesta pennusta kamppaillaan. Joskus minä voitan, joskus viikatemies. Kun viikatemies vierailee sijoituskodissa, on kasvattajan oltava vahva molempien edestä. Kyllä se itku tulee kuitenkin. P.S. Eviran avausraportti oli epämääräistä arvailua. Navan kautta on voinut päästä bakteereja elimistöön. Emo on voinut jättää imettämättä. No ei niissä olosuhteissa, joissa rotukissan pennut kasvavat: 24 tunnin tarkkailun alaisina puhtaassa, lämpimässä makuuhuoneessa, sturdipesän suojissa.