Helinä

ISROKin näyttelyreissulla tapasin ihmisiä, joihin harvemmin etelän näyttelyissä törmää. Yksi heistä oli pitkän linjan simsku- ja itiskasvattaja Kristiina, FI*Delicatin. Mukanaan Kristiinalla oli kaksi nuorta lupausta viimeisimmästä pentueestaan: siskokset lilanaamio Delicatin Vox Angelica ja lumoava valkoinen kaunotar Delicatin Victricia. Pitihän niitä päästä käpälöimään ja ihmettelemään ja taisimpa sanoa kerran, ehkä toisenkin, että tuon valkoisen vien sitten Porvooseen mukanani.

Ei tullut kauppoja näyttelyssä, mutta viikko näyttelyn jälkeen sain puhelun. Kristiina kysyi, olinko tosissani pikku-Helinän (Victrician kutsumanimi) suhteen. Hänellä kun oli samasta pentueesta kolmaskin naaraspentu kotonaan ja kun uusiakin vauvoja oli jo tilauksessa, oli korkea aika jostakusta luopua. Niin siinä sitten pienen säätämisen jälkeen sovittiin, että Porvooseen käy valkoisen pienen ihmeen tie.

Perjantai-iltana hän saapui. Pieni valkoinen *rakkaus*. Lymysi sängyn alle, eikä tullut sieltä pois, ei edes pissalle. Annoimme lapsen olla. Järkyttynyt pikkukissa. Syliterapiaa annoin koko viikonlopun: kaivoin valkoisen haamun esiin milloin mistäkin piilosta, silitin, sylitin ja rakastin. Pikkuhiljaa aloin saada miltei kuulumatonta kehräystä vastakaiuksi, sunnuntaina jo kuuluvaakin. Puskemista, turvan hakemista ihmiseen nojautumalla.

Maanantaiaamuna tyttö jo huuteli, kertoi juttuja huoneessa nukkujalle ja sinne tulijalle. Puski, kehräsi, kietoi hassun marsupilamihänänsä ihmisen ranteen ympäri. Pienen valkoisen häntä todentotta elää omaa elämäänsä, se kiepautetaan kysymysmerkiksi selän päälle, kun ollaan ihmeissään tai muuten vain pöllämystyneitä. Tai sillä voi pitää ihmisestä tiukasti kiinni, ettei se vaan pudota. Noin monipuolisesti häntäänsä käyttävää otusta en ennen Helinää ole tavannut :D

Maanantaina meillä tosiaan oli treffit eläinlääkäri Annican kanssa. PRA-testi vain piti ottaa, mutta minä rohkea päätin otatuttaa kaikki muutkin siitostestit samalla. Jos Helinä jäisi omaan kasvatukseen, eipä ainakaan tarvitsisi niiden takia uudelleen vierailla eläinlääkärissä. Sirun tarkistuksen jälkeen siis kaksi putkea verta: yksi Saksaan ja yksi Suomeen ja sitten se mahdoton paperisota lähetteiden ja todistuksien kanssa.

Helinä oli kauniisti ja urheasti koko ajan, vaikka pelotti. Se turvautui minuun ja minä suojelin uutta vauvaani kietomalla sen peittoon ja pitämällä lujasti sylissäni.

Pakko sanoa, että pitkä viikonloppu pienen valkoisen kanssa on kieputtanut valkoisen marsupilamin hännän sydämeni ympäri ja ihan tosissani mietin, voisiko Helinä PRA-negatiiviseksi/kantajaksi osoittautuessaan jäädä meille kotiin asumaan, mutta on kai silti laumakemian kannalta parempi ihan omaa kotia Kuopion tyttärelle katsella, nyyh. Testituloksissa mennee se pari viikkoa, sen ajan Helinä on meillä. Kun vastauksia saadaan, pohditaan lopullista sijoituspaikkaa.

Alla kuvapläjäys Helinä Keijusta(nimi kasvattajan antama).

Helinän kuvauksissa avusti Ransu, jonka oma kuva- ja kuulumismerkintä sitten huomenissa.