Ei riitä sanat kuvaamaan

sitä helpotuksen tunnetta, jonka viimein uskaltaa päästää pintaan. Tai sitä ahdistusta ja pelkoa, jota läpikävin yötä-päivää sairasta pentua hoitaessani, piikittäessäni ja väkisillä elämänsyrjässä kiinni pitäessäni.

Arabellan sairaskertomus on yhtä vuoristorataa. Alku näytti synkältä, sitten valoisammalta, seuraavaksi oltiin pohjamudissa taas ja juuri kun uskalsit kuvitella koettelemuksen olevan ohi, pentu heikkeni uudelleen. Ripulointi itse asiassa painottui pariin kolmeen ekaan päivään. No sen jälkeenhän ei pienessä enää paljon ollut, mitä ripuloida. Väsyneimmillään se ei jaksanut juoda emon maitoa ja tukinkin siihen emon maidon vastiketta pipetillä.

Kun eilisiltana jo reipastuneen pennun kunto taas romahti, toimin robottimaisesti, mutta mietin samalla kyynel silmässä, missä menee hoidon ja eläinrääkkäyksen raja ja kuinka monta kertaa sen vielä taistelen kuoleman porteilta takaisin. Kannatti vielä se kerta taistella. Tänä aamuna pentu söi ensimmäisen kerran itse märkäruokaa lautaselta. Päivän aikana sen paino on noussut. Se on syönyt, leikkinyt, paininut, vaaninut. Ollut kuin mikä tahansa pentu. Viiden päivän helvetti on ohi ja toipuminen voi alkaa.