Kun järjen ääni halusi oman kissan

Meidänkin perheessämme on jarru ja järjen ääni, joka rajoittaa ylenmääräistä eläinten haalimista (eli siis ihan silkan itsekurin seurausta ei ole se, että eläinlukumme on pysynyt järkevänä, vaikka niin tykkään ajatellakin.) Tämä järjen ääni on tyttäreni Rosa. Jo hyvin nuoresta Rosa on osannut sanoa "Äiti, me ei tarvita uutta koiraa/kissaa." "Äiti et saa." "Äiti!" ja "Jos se jää tänne, mä muutan."

Siksi järjen äänen vaikeneminen on jotain, johon tulee suhtautua vakavasti. Muutos alkoi jo Ploffysta. Kuten kerroin, balineesipoika sai koko perheen rakastumaan itseensä. Kun olen ottanut tavaksi eristää ulkomailta tulijat yhteen huoneeseen ja tämä huone nyt sattuu olemaan Rosan makuuhuone, on aika helppokin ymmärtää, miksi tyttö puhuu omista kissoistaan. Ploffyn lähdön uuteen kotiinsa tytär vielä pitkin hampain sulatti, mutta kun tuli puhe Skyen muutosta, sain useamman kuin yhden kerran kuulla, "ettet _minun_ kissaani ole mihinkään antamassa."

Eilen sitten keskustelimme asiasta vakavasti ja todellakin lupasin lukiolaiselleni oman kissan. Lupaukseen sisältyy ehto: Rosa ottaa kissan mukaansa opiskelemaan lähtiessään (aikaisintaan 2,5 vuoden päästä). Meillä on siis uusi kissa. Ja kissanomistaja. :)

P.S. Kookos on omituinen pesijä. Koskaan aikaisemmin se ei ole samalla tavalla etsinyt ja testannut pesäkoloja. Nyt löydän sen milloin minnekin itseään ja pallomahaansa tunkemasta. Käyttäytymisestä päättelen synnytyksen olevan lähellä, mutta milloin?? Sen saamme pian nähdä. Lolankin masu alkaa saada pyöreyttä. Ehkä vedin liian varhain johtopäätöksiä odotettavissa olevan pentueen koosta. Lolin LA:aan on kuitenkin vielä kuukausi. :)